Laardia napaan.
Silava
Rasva suupielistä valuen hän ilmestyi oviaukkoon. Hän kävi katseellaan huoneen läpi,
tuijotti tiukalla kostealla katseellaan jokaisen nurkan, jokaisen sopen, jokaisen raon ja jokaisen kulman.
Hänen kämmenensä kiilsivät rasvasta, hänen paitansa oli rinnuksilta märkä ja hänen eltaantuneen hajunsa
saattoi aistia metrienkin päähän.
"Silava on nyt syöty!" hän jyrähti käydeen katseellaan läpi huoneen uudelleen läpikotaisin.
"Silava on nyt vihdoin syöty!" voitonriemua täynnä oleva huuto kajahti ilmoille.
Hän puristi vasemman kätensä rasvaa tihkuvaksi nyrkiksi ja pamautti sillä ovenkarmiin. Rasva roiskahti ja karmiin
jäi hitaasti valuva huoneen valaistuksessa kiiltelevä märkä läiskä. Voitonriemuiseen ääneen
sekoittui jo huojentuneisuutta, liikuttuneisuutta, hartautta.
"Silava on syöty vihdoinkin." Hän sanoi hiljaa syljen valuessa hänen suupielistään ja vaahtokuplien poksahdellessa puheen siivittämänä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kaarsi selkänsä kaareelle taaksepäin, veti keuhkonsa täyteen
ilmaa ja ikäänkuin heitti sanat kovaan ääneen ilmoille.
"Silava, silava on nyt syöty!" Hän nauroi liki mielipuolisesti perään tiheän rasvan, hien ja
syljen roiskuessa ympäriinsä.
"Silava on nyt syöty, silava on nyt syöty." Hihittely kuulosti jo pikkulapsen laulannalta. Hänen naamansa venyi tiukkaan nauruun.
Sitten yht"äkkiä hän kuitenkin hiljeni, tuiotti lattiaa ja siellä näkyvää keltaista rasvan muodostamaa
lätäkköä. Katsoi liikkumatta hetken, nosti sitten hiljaa päänsä ja katsoi jälleen huoneeseen.
"Onkohan sitä silavaa vielä lisää?" kuului hänen nyt jo hennoksi muuttunut ääni.
